On olemassa ihmismielelle vaikea asioita käsittää. Ikuisuus on sellainen . Kuulin työtoverini Rauli Lehtosen kertovan miten ikuisuuden pituutta on yritetty kuvata.
Lintu käy nokkimassa Araratvuoren 5712m korkeaa vuorenhuippua. Kun seuraava lintu käy nokkimassa samaa vuorenhuippua 1000 vuotta myöhemmin ja siitä taas toinen lintu seuraavat tuhat vuotta myöhemmin, niin pitkän ajan saatossa Ararat vuori on nokittu maan tasalle. Kun tämä on tapahtunut – ikuisuudesta on kulunut ensimmäinen sekunti!
No, todellisuudessa edes tämä hurja ajatusleikki ei tee oikeutta ikuisuuden kestolle. Ilmestyskirja puhuu siitä kuinka aikaa ei enää ole. Aika katoaa näyttämöltä. Kun aikaa ei ole, ei ole myöskään vanhenemista, ei keräänny tunteja, päiviä, ei vuosia. Eli se on olotila jossa on kyllä alku mutta senjälkeen jatkuu loppumaton iankaikkisuus Jumalan yhteydessä. ”ja niin me saamme olla aina Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.”
Täällä päivittelemme päivien ja vuosiemme lyhyyttä. 70-vuotta on hetkessä eletty (väittävät he jotka ovat niin pitkälle päässeet). Täällä voidaan huokailla kroonisten vaivojen keskellä jotka jatkuvat vuodesta toiseen. Täällä murehditaan elämän raskautta, päiviä, jolloin taivaskin tuntuu unohtaneen yksinäisen kulkijan.
Mutta kerran alkaa ikuisuus. Silloin saamme aina olla Herran kanssa. Ilman eroa, ilman sairautta, ilman yksinäisyyttä. Ajan hammas ei pure enää kun sitä ei yksinkertaisesti ole. Elämä jatkuu loputtomiin Herran kanssa.
Siinä on tulevaisuuden näkymät Jumalan lapselle. Siinä on yksi odotuksen syy Jeesuksen tuloon näin adventtiaikaan. Odotamme Häntä jonka kanssa kohtaamme ikuisuuden, alkuperäisen Jumalan tarkoittaman olotilan. Tule Herra Jeesus!
Timo Hakkarainen
Kuva Ellen Munro, (CC BY 2.0)