Olin Berwaldhallissa torstai-iltana kuuntelemassa Ruotsin radion sinfoniaorkesteria. En voi parhaalla tahdollakaan pitää itseäni klassisen musiikin asiantuntijana vaikka sitä musiikkilajia mielellään joskus kuuntelen. Se mikä teki vaikutuksen sävelten lumoissa olevaan pappiin, oli se antaumus jolla soittajat soittivat ja jolla kapellimestari johti orkesteria. Kyseessä ei ollut vain soittimien soittaminen vaan kokonaisvaltainen kehon osallistuminen sointujen esiin loihtimiseen ja useimmilla hymy huulilla. Osaaminen oli yksi asia mutta tapa jolla se tehtiin, jäi päällimmäisenä muistiini.
Antaumus. Sitä pitäisi löytyä myös hengellisessä elämässä. Voimme jossain määrin pitää itseämme alan ihmisinä, onhan Jeesuksen seuraaminen ollut meillä monilla jo vuosikymmenien osa elämää. Mutta miten on sen antaumuksen laita? Miltä soittomme kuulostaa ja millaisen innostuksen vaikutelman se synnyttää ympäristössämme? Ei riitä selitykseksi se että sinfoniaorkesterille maksetaan heidän soittotaidostaan. Niin maksetaan meillekin ja vielä paljon paremmin, kun kerran perille tulemme.
Armosta me pelastumme mutta tapa miten me elämme kristityn elämää, kirjataan ylös. Raamattu muistuttaa että kaikki Jumalan lapset astuvat kerran Kristuksen tuomioistuimen eteen saadakseen siellä palkkansa miten ovat vaelluksensa eläneet. Samoin meitä muistutetaan että mitä tahansa me teemme, se tulisi tehdä sydämestämme, niin kuin Herralle.
Parantamisen varaa on. Puhujilla, laulajilla, vahtimestareilla, vanhimmilla, työntekijöillä. Palvelemmeko me omissa tehtävissämme, alan asiantuntijoina sillä hehkulla ja osaamisella jota meiltä odotetaan? Kaikki voimme kehittyä ja selviytyä toimissamme vieläkin paremmin. Mooses väitti että hänellä on hidas puhe ja kankea kieli. Hänestä tuli kuitenkin loistava puhuja jota kansa kuunteli.
Ei se ole aina oikea arvio, jos sanomme että minusta ei ole. Sitä ei kenenkään tulisi päästää suustaan. Jokaisesta on johonkin ja kun sen oman alamme olemme löytäneet, meidän tulisi hoitaa oma tehtävämme niin osaamisella kuin antaumuksella. Ei valittaen vaan hymy huulilla.
Timo Hakkarainen