Verrattain usein kuulemme aikuisten kritisoivan nuorempaa polvea uudesta tyylistä ja uusista tavoista. Nuoret joutuvat vanhempien hampaisiin milloin pukeutumisesta, musiikkityylistä ja aika usein maailmallisuudesta. Joskus huoleen voi varmasti olla aihetta, joskin vanhemman sukupolven taholta ilmennyttä kritiikkiä nuorempia kohtaan lienee ollut kaikkina aikoina. Entiset ajat ja tavat olivat jostain syystä aina parempia.
Ovatko vanhempien lähtökohdat oikeat? Ovatko jauhot heidän pussissaan puhtaita? Kun lukee Raamattua, on merkillepantavaa kuinka usein varsinaisen kritiikin kohteena ovat ”isät”, tien näyttäjät. Lapsille piti kertoa menneitten aikojen Jumalan suurista teoista ja yhtenä motiivina oli että ”heistä ei tulisi, niin kuin heidän isistänsä, kapinoiva ja niskoitteleva polvi, sukupolvi jonka sydän ei pysynyt lujana ja jonka henki ei pysynyt uskollisena Jumalalle”, Ps.78:8
Ongelmana olivat isät. Heidän uskottomuutensa ja kapinoiva mielensä tuli peittelemättä kertoa nousevalle polvelle, ettei heistä tulisi samanlaisia. ”Ihminen näkee ulkomuodon mutta Herra näkee sydämen”, on kirjoitettu Raamattuun.
Missä määrin se mikä ei näy ulospäin, voikin olla itse asiassa Herralle kauhistus? Me vanhemman polven edustajat, isät ja äidit, osaamme taitavasti käyttäytyä julkisuudessa mutta kestääkö tunnustuksemme ja Herran seuraamisen intomme myös ollessamme pois julkisuuden parrasvaloista? Jumalan painoi sormensa isien kohdalla siihen, että heidän sydämensä ja henkensä eivät pysyneet lujina Jumalalle. He horjuivat, heidän mielensä ei säilynyt vakaana.
Ulkonaiset teot on helppo arvioida ja tuomita mutta se mikä pysyy silmiltä salassa voi olla kahta kertaa pahempaa. Isät saivat nähdä lukuisia Jumalan ihmetekoja, mutta silti heidän sydämensä ontui väärien valintojen puoleen. Onko vanhempi polvi tunnustuksensa arvoinen? Vai joudummeko Jumalan tulisilmien edessä paljastetuiksi, jolloin oma tuomiomme toisista kääntyy kirvelevästi meitä itseämme vastaan? ”Se mistä toista tuomitset, siihen sinä itsesi syypääksi tuomitset”.
Aikamme tarvitsee hyviä esikuvia. Niin nuorempien kuin vanhempien parissa. Tarvitsemme Kristuksen seuraajia, joiden tunnustus on sulassa sopusoinnussa heidän vaelluksensa kanssa. Isät eivät saa olla kirkossa yhtä, kotona toista. Vaimoa ei kohdella yhdellä tavalla julkisuudessa, alentavasti yksityisyydessä. On turha puhua lennokkaasti Jumalan valtakunnan asioista seurakunnassa, jos puheet eivät kanna oman kodin ja työmaan kynnyksen yli.
Älköön huono esikuvamme vaikutus jatkuko enää. Jospa lapsemme ja muut läheisemme saisivat muistaa meidät eräänä päivänä kunnioitusta nauttivina, sanojensa takana pysyvinä Herran opetuslapsina. Vaelluksesta joka kaikessa vajavuudessaan tuo kuitenkin kunniaa Jumalalle.
Timo Hakkarainen