Siirry sisältöön 
Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla (Saarnaaja 3:1)
Kymmenet ovat ne koulun päättäjäiset, jotka palautuvat mieleeni kun ajattelen mennyttä kesää. Muistan paikat, aurinkoiset ilmat ja laulut soivat vielä korvissani rakkaina. Jonkun koulutoverini kasvojen ääriviivat saatan myös onnistua hahmottelemaan, vaikken heitä enä kadulla tuntisikaan. Eikö olekin merkillistä ettei muistimme lokeroista tahdo löytyä yhtään koulun päättäjäistä, jolloin olisi satanut vettä? Myös rehtorin puheet ja opettajien runolliset kiitokset ovat kimaltelevan sädekehän ympäröiviä, vaikka niiden sisältö onkin jo aikoja sitten painunut unholaan …
Minun koulujeni juhlat Boråsissa, Västeråsissa ja Örebrossa olivat kuitenkin sellaisia ettei niitä varsinaisesti odotettu, vaan pikemminkin niiden päättymistä. Kesälomat ja vapaushan koitti vasta sen jälkeen kun virren ”Jo joutui armas aika” viimeinen akkordi oli lakannut soimasta. Silloin alkoi varsinainen kesä, mutta mitä varten se oli oikeastaan tarkoitettu? Miksi sitä odotettiin ja kaivattiin?
Opettajan virassani jouduin seuraamaan koulun päättäjäisiä myös ”pulpetin toiselta puolelta”. Silloin oli helpompi aistia hetkiä, jolloin joutui viimeistä kertaa eroamaan rakkaista oppilaistaan, ja kuinka monet koulutoverit sulkivatkaan kouluportin viimeistä kertaa puheiden ja laulujen päätyttyä. Sen jälkeen he eivät enää milloinkaan palanneet, eivät juosseet saman pallon perässä koulun pihalla, tai laulaneet yhdessä samoja lauluja … Vaikkei kukaan ääneen sitä sanonutkaan, kaikki sen kuitenkin aistivat. Elämän syke ja todellisuus tuntui niin todelliselta, sen suruiset harsot verhosivat tunteemme aidolla ikävällä, jonka raskas suru kaikkosi vasta viikkojen päästä Pohjolan suven painuessa hitaasti iltaansa.
Kellokortteja on taas leimattu ja työpaikkojen ovet ovat jo joillekin avautuneet … Kesän heleät ääneet soivat jo viimeisiä kertoja. Siksi haluaiasin varovaisesti kysyä Sinulta: mitä aiot tehdä vuodenajan viimesillä päivilläsi ennen kuin ensimmäinen keltainen lehti ilmestyy puuhun? Mitä aiot sanoa ihmisille, joita kesän jälkeen et ehkä enää milloinkaan tapaa?
Kohtasit heitä Suomen laivalla, uimarannalla, ostoskeskuksen kassajonossa, metrossa. Jopa sukulaittesi kotona tavataan joskus ihmisiä viimeistä kertaa … Jos tietäisit että tapaamisiesi ihmisten päättäjäisten viimeistä laulua lauletaan ja että Sinun pitäisi pitää heille se viimeinen puhe, välittä heille ne viimeiset terveiset. Anteeksi että kysyn sitä Sinulta : Mitä sinä heille silloin sanoisit, kenestä kertoisit heillle?
Muista että ympärilläsi on suuri pilvi todistajia, jotka seuraavat vaellustasi.
rauli lehtonen
[divider style=”dashed”]