Unelma Suomesta

Suomi täyttää 100 vuotta! Suomi, tuhansien järvien maa, tai oikeastaan 187 888:n järven maa. Mikä kaunis maa! Mikä mahtava maa, meidän isänmaamme täällä maan päällä. Suomi, maa jossa ei ole ylistetty helppoa, helposti-ostettavaa eikä pinnallista, vaan aitoa, alkuperäistä ja todellista. Maa, joka on ollut muiden maiden hallinnon alla satoja vuosia. Yli 500 votta Ruotsin alla ja 108 vuotta Venäjän alla. Maa, joka on nähnyt köyhyyttä, maa joka on syntynyt kipujen, uhrausten ja kärsimysten kautta. Suomi – miten me rakastamme tätä maata! Kiitämme Jumalaa rakkaasta isänmaastamme. Kiitos sadasta vapauden vuodesta!

Suomi on maa joka syntyi näystä. Maamme, kansallislaulumme koostuu Maamme-runon, ensimmäisestä ja viimeisestä säkeistöstä, sillä alkaa suomenruotsalaisen runoilija Ludvig Runebergin suuri runoeepos, Vänrikki Stoolin tarinat. Sen on säveltänyt Fredrik Pacius 1848. Laulun kantaesityksen lauloi Akademiska Sångföreningen alkuperäis-kielellä, ruotsiksi, 13. toukokuuta 1848. Laulu kirjoitettiin siis silloin kun Suomi vielä oli osa Venäjää. Mutta laulu kuvaa näkyä tulevaisuudesta, joka ei silloin vielä ollut todellisuutta. Se oli näky valoisammasta tulevaisuudesta. Yhdestoista ja viimeinen säkeistö kuuluu:

Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa,
viel lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa korkeemman kaiun saa.

Tämä näky tuli todelliseksi 1917, 100 vuotta sitten.

Kaikki alkoi näystä. Näystä joka johtaa meidät parempaan tulevaisuuteen. Näyn toteutuminen ei kuitenkaan juuri koskaan tapahdu niin kuin me olemme ajatelleet. Ei myöskään Suomen itsenäistyminen. Niin moni tekijä, mille pieni Suomi ei mahtanut mitään, tapahtui samaan aikaan Suomessa, Euroopassa ja Venäjällä. Mutta kaikki vaikutti yhdessä sen puolesta, että näky itsenäisestä maasta kävi toteen. Meillä on jälkeenpäin tapana yksinkertaistaa tapahtumia yhdeksi tapahtumaksi ja yhdeksi syyksi, mutta todellisuus on paljon monimutkaisempi.

Meidänkin seurakuntaamme johdattaa tulevaisuuteen näky. Näky siitä, että Tukholmassa on tulevaisuudessakin paikka jossa ihmiset jotka ovat tulleet Suomesta Tukholmaan eivätkä edes ajattele Jumalan etsimistä, mutta ajattelevat löytävänsä paremman elämän täältä Pohjanlahden länsipuolelta, he löytävät elävän seurakuntayhteyden jossa todellinen parempi elämä on ja esitellään ja sitä eletään tavalla joka johtaa hänen pelastumiseen. Ja eikä vain hänen vaan hänen lastensa aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Siksi me seurakuntana pyrimme eteenpäin. Siksi etsimme ratkaisuja. Siksi rukoilemme, siksi annamme ja siksi olemme täällä.

Myös meidän tulevaisuutemme maina ja seurakuntina tulee jatkossakin syntymään kivun, kärsimyksen ja jopa epäonnistumisten kautta. Mutta kaikessa ja kaiken kautta vaikuttaa Vapahtaja ja Herra jolla on kyky ottaa vajavaisia ihmisiä kuten sinä ja minä ja tehdä heidät siunaukseksi tässä ajassa ja iäisyyttä varten. Muista, että myös pimeimmässä laaksossa valo voi ja tulee loistamaan. Se on joulun sanoma. Sanoma siitä, että pimeys ei tule voittamaan vaan valo on jo voittanut kaikista pimeimmän pimeyden.

Tämä sanoma saavuttaa meidät kirjeestä joka löydettiin jatkosodassa kaatuneen sotilaan taskusta [1]. Sotilas kuului JR61:een. Jalkaväkirykmentti 61 oli Vaasan ruotsinkielisessä suojeluskuntapiirissä muodostettu ruotsinkielinen rykmentti, joka muun muassa osallistui Tienhaaran taisteluihin ja Kannaksen torjuntataisteluihin kesällä -44.

Tahdon tähän loppuun lukea hänen kirjeensä:

“Kuuletko minua Jumala? En ole vielä koskaan elämäni aikana puhunut sinulle, mutta tänään tahdon lähestyä sinua. Tiedäthän, että ollessani lapsi minulle sanottiin, ettei sinua ole olemassa… Ja olin kylliksi tyhmä uskoakseni heitä.

Koskaan aiemmin en ole käsittänyt luomakuntasi kauneutta. Vasta tänään tuo kauneus paljastui minulle, kun syvyys yhtäkkiä avautui. Tähtien täyttämä taivas yläpuolellani. Haltioituneena näin niiden tuikkivan. Miten olin voinut tulla niin julmasti petetyksi?

Herra, en tiedä ojennatko kätesi tavoittamaan minua, mutta mitä minuun tulee, minä tunnustan sinut ja sinä ymmärrät. On ihme, että tämän kauhistuttavan helvetin syvyydessä minulle loistaa valo… Ja, että olen voinut nähdä sinut. En aio sanoa muuta kuin että on ilo tuntea sinut.

Olemme saaneet käskyn hyökätä keskiyöllä, mutta en ole peloissani. Sinä näet meidät. Nyt saimme merkin. Minun on mentävä. Oli niin hyvä olla kanssasi.

Yhden asian tahtoisin vielä sanoa. Tiedät, että tästä taistelusta tulee ankara. Ehkä kolkutan oveasi tänä yönä. Vaikka en koskaan ollutkaan ystäväsi, päästätkö minut sisään, kun tulen? Mutta – itkenkö minä? Katso mitä minulle tapahtuu! Silmät ovat avautuneet.

Jumala, anna minulle anteeksi. Menen nyt enkä varmasti palaa. Mutta, oi ihmettä, en enää pelkää kuolemaa.”

Me emme kaunistele sotia, sodat ovat kamalia. Mutta meillä on Jumala joka kaiken pimeyden keskellä antaa valonsa loistaa. Tämän valon, tämän evankeliumin, hän on asettanut meidän käsiimme loistamaan siihen maailmaan johon hän on meidät asettanut. Meidät on asetettu levittämään valoa, ei kiroamaan pimeyttä. Ottakaamme tehtävämme tosissaan! Tehkäämme yhteistyötä hänen kanssaan joka jo on voittanut ja jolla on kaikki valta viedä meidät sinne, minne hän jo on määrännyt.

Jumala siunatkoon meitä kaikkia, Jumala siunatkoon seurakuntaamme, kaupunkiamme, ja tänä vuonna rukoilemme erityisesti, että Jumala siunaisi rakasta isänmaatamme – Suomea.

Stefan Sigfrids

[1] Boken: I krig och fred av Sture Enberg – ISBN: 9789519016443

Kuva Miguel Virkkunen Carvalho (CC BY 2.0)

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.