Merimieslesken oivallus

Pieni Marstalin kaupunki Tanskan Ärö nimisellä saarella ei ole mikään maailman metropoli. Tuskin moni on edes kuullut moisesta pikkukaupungista. Sen merkitys Tanskan merenkululle on sitä vastoin ollut ja on edelleen huomattava. Marstalissa oli sanontana, että kun nuoret pojat olivat läpäisseet rippikoulun, kysymys ei ollut, lähtevätkö nuoret miehet merille vai ei, vaan kysymys oli mille laivalle kukin pestautui.

Pari kesää sitten sain käsiini kirjan joka on omistettu tuon kaupungin merenkulun muistoksi. Kirjailijan nimi on Carsten Jensen ja teos on nimeltään ”Me hukkuneet”. Suosittelen lämpimästi. Merimies on aina eri mies, olemme kuulleet. Sillä on monta puolta. Merimiesperheen elämä on täysin poikkeava perheestä, jossa vanhemmilla ja lapsilla on ollut mahdollisuus olla jatkuvassa kanssakäymisissä. Merimiesperheessä täytyy olla valmis suuriin uhrauksiin. Kirjassa kuvataan 1800-luvun merimiehen elämää eri näkökulmista. Kun nuori mies lähti 14-vuotiaana merille, hän oli ehtinyt nähdä isäänsä korkeintaan seitsemän kertaa tuohon mennessä. Yhteensä noin puolentoista vuoden ajan.

Kun pojat sitten yksi toisensa jälkeen jättivät itkevän äitinsä laiturille vilkuttamaan, useat heistä eivät koskaan palanneet. Meri vaati uhrinsa. Kirjassa kerrotaan leski Anna Egidiasta, joka oli kokenut juuri tämän. Monta poikaa oli hänelle syntynyt, mutta nyt oli enää yksi jäljellä. Muut oli meri korjannut. Eikö hän ole katkera, häneltä kysyttiin. – Ei lapsen saamista kadu siksi, että on menettänyt sen. Kun saa lapsen, ei solmi kauppaa elämän kanssa. Lapsi on lahja. Ja se, mikä ihmiselle jää, kun tuo lahja otetaan häneltä pois, on muisto vuosista jotka lapsi sai elää. Ei lapsen kuolema.

Olin hiljattain hautajaisissa. Tuon lesken sanat kaikuivat mielessäni kun katselin arkkua ja surevia omaisia. Elämän kanssa ei kukaan voi sopia kauppaa. Silti elämä – on se lyhyt tai pitkä, on lahja. Ihminen on poissa mutta muistot jäivät. Onko mahdollista kokea poisnukkuneen jälkeensä jättämät muistot lahjana? Tuskin ainakaan päivänä, jolloin ollaan saattamassa vainajaa viimeiseen lepoonsa.

Valokuva piirongin päällä, puheenaiheet, jotka usein sivuavat poisnukkuneen elämää, ovat ehkä kuitenkin merkki siitä, että alitajuisesti me voimme ymmärtää menetetynkin elämän lahjana. Muistot eivät synnytä yksinomaan surua vaan ne toimivat myös terapeuttisena voimana. Kauniit muistot voivat palvella jopa kannustimena: Minäkin haluaisin elää niin.

Raamattu sanoo kuolemaan nukkuneista että ”he saavat levätä vaivoistansa, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä.” Teot eivät kuole vaikka ihminen on poissa. Teot voivat olla niitä elämän lahjoittamia muistoja, joiden avulla jaksamme kohdata päivittäisiä suuria haasteita. Koska emme pääse elämän kanssa sellaiseen sopimukseen että saisimme pitää rakkaamme täällä loputtomiin, iloitaan siitä mitä heistä jää muistoihimme. Kaiken surunkin keskellä.

Timo Hakkarainen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.