Siirry sisältöön Kävin hiljattain Ukrainassa, jonne oli kokoontunut romanilähetystyössä olevia työntekijöitä eri Itä-Euroopan maista. Kuulimme raportteja siitä, kuinka romaneja on tullut uskoon ja he ovat liittyneet seurakuntiin. Romaniheimon parissa työskentelee monia enemmistöväestön pastoreita mutta myös romaniheimon parista nousee työntekijöitä. Tämä on hieno asia.
Vähemmän miellyttävää oli kuulla niistä jännitteistä, jotka vallitsevat monella taholla enemmistöväestön ja romaneiden kesken. Romanit nähdään ongelmana, jopa niin suurena ongelmana, että jossakin maassa 60% väestöstä haluaisi romanit kokonaan maasta pois.
Tämä on surullista kuultavaa. Sama linja näyttää olevan vallalla myös seurakuntatasolla. Uskoon tulleet romanit perustavat omat seurakuntansa. Näyttää siltä että molemmat ryhmät ovat sitä mieltä, että näin on paras. Sekä ns. valtaväestö että romanit itse.
Tämä on vielä surullisempaa kuulla. Ei edes Jumalan seurakunnassa kyetä elämään rinta rinnan. Jos perusongelmana on kielitaidon puute, eriytyminen on paikallaan. Niin me olemme suomalaisina toimineet tässä maassa ja olleet tyytyväisiä tähän malliin. Oma koti kullan kallis. Mutta jos yhteinen kieli on olemassa ja perustelut romaniseurakuntien perustamiseksi ovat erilaisuus, toiset elämäntavat ja ”saavat kokoontua omilla ehdoillaan”, niin jotain on vialla ja pahasti.
Raamattu opettaa yhdestä seurakuntaruumiista. Seurakunta on Kristuksen ruumis. Jeesus hyväksyy omaan seurakuntaansa ihmisiä kaikista kielistä, kansoista, kulttuureista ja heimoista. Tämä tavoite tulee olla myös meillä. Seurakunta yhdistää, ei erota. Seurakunnan yksi päätehtävä on saada erilaiset ihmiset näkemään toinen toisensa täydentäjinä, ei särkijöinä. ”Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta ja toinen toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne”, Raamattu muistuttaa.
Tämä kehotuksen sana oli kova teksti antiikin ajan seurakunnille. Seurakuntaan kuuluivat niin vapaat kuin orjat. Orjien isäntien tuli osoittaa lämmintä veljesrakkautta heidän palveluksessaan olevia orjia kohtaan ja kilvan kunnioittaa heitä! Tämä oli ennenkuulumatonta sen aikaisessa maailmassa. Mutta Raamattu asettaa meidät kaikki samalle viivalle. Olemme kaikki samasta armosta osallisia.
Kauniimmin tämä Jumalan ylevä ajatus samanarvoisuudesta tulee esille ehtoollisleivässä. Me olemme kaikki yhdestä ja samasta leivästä osalliset. Se leipä ruokkii niin vaaleata kuin tummaa. Sen leivän ääreen meidän tulisi rinta rinnan pyrkiä. Silloin me ymmärrämme, miksi meidän tulisi tavoitella myös yhteen ja samaan seurakuntaan kuulumista. Elämäntavat, tyylisuuntaukset ja perinteemme voivat olla erilaiset, mutta ne eivät koskaan saa nousta seurakunnan yhdistävän periaatteen yläpuolelle. Tarvitsemme aivan yhtä paljon Jeesusta, niin romanit kuin valtaväestö. Eikö meidän silloin tulisi mahtua myös samojen seinien sisäpuolelle?
Timo Hakkarainen