Siirry sisältöön Ensimmäisen adventin jumalanpalveluksessa paloi kaksi kynttilää! Yksi oli sytytetty mutta kaksi paloi. Viesti kantautui jonkun rohkean toimesta kokouksen juontajalle, joka ei ollut vielä pannut epäjärjestystä merkille: sammuttakaa äkkiä toinen kynttilä, kaksi palaa! Näin tehtiin tietysti, mutta kuka mahtoi olla moiseen etikettivirheeseen syypää?
Vastaus selvisi hetkeä myöhemmin. Tarkkasilmäinen seurakuntalainen oli löytänyt syyn. Reunimmainen kynttilä, joka oli sytytetty, seisoi kynttilänjalassa sen verran löysästi, että se oli pikku hiljaa kallistunut naapurikynttilän puoleen. Lähietäisyydelle päästyään sytytetty kynttilä päätti tarjota lämmöstään ja valostaan vieressä seisovalle kaverilleen. Koska kynttilät olivat yhtä pitkät, toisen kynttilän sydän ei tarvinnut monta sekuntia syttyäkseen sekin!
Siinä selitys epäjärjestykseen. Vaikka ensimmäisen adventin ikivanhaa perinnettä loukattiin, kömmähdys jäi puhuttelemaan. Ei olisi pahitteeksi lainkaan, jos me oman itsemme ympärillä olevat ihmiset olisimme valmiit kallistumaan hiukan enemmän lähimmäisen puoleen. Jakamaan rakkautta ja lämpöä toinen toisillemme. Itsekäs elämä seisoo ylpeänä ja tukevasti suorassa asennossa. Se ei kallistu oikealle, ei vasemmalle.
Mutta sellaisiksi Jumala ei ole meitä luonut. Meidän lähellä on paljon mukavampi olla jos meistä hohtaa valoa ja lähimmäisen rakkautta. Kynttilän tavoin tulokset eivät anna kauan odottaa itseään. Ystävällinen sana, vanhuksen auttaminen, lapsen huomioiminen; rakkauden osoittaminen pannaan pian merkille.
Joulu on kynttilöiden aikaa. Se on valon ja lämmön vuodenaikaa. Pienilläkin eleillä voidaan saada lähimmäisen elämä loistamaan.
Rukous: Elämän antajamme, Kaikkivaltias Isä. Auta meitä näkemään lähellämme olevat ihmiset. Karsi pois meistä itsekkyyttä ja ylpeyttä. Auta meitä, että voisimme jakaa jotain sellaista lähimmäisellemme, josta hän ilahtuu. Auttamaan tavalla, josta olisi myös iankaikkista hyötyä, jonka myös taivas huomioi.
Timo Hakkarainen