Viime viikon aikana mediassa on annettu runsaasti tilaa jalkapalloilija Fabrice Muamballe, joka kesken peliä tuupertui pelikentällä sydämen pysähtymisen vuoksi. Tapaus on järkyttänyt ihmisiä ympäri maailmaa ja reaktioita on tullut virtanaan.
On ollut mielenkiintoista seurata kuinka ammattijalkapalloilijat ja valmentajat niin Englannissa kuin muuallakin Euroopassa ovat ilmaisseet osanottoaan seuratessaan Muamban taistelua elämästä ja kuolemasta. Useat ovat avoimesti kertoneet että he rukoilevat hänen puolestaan. Ja samaan hengenvetoon vedonneet muihinkin muistamaan häntä esirukouksin. Euroopan lisääntyvästä sekularisoitumisesta huolimatta, rukous ei ole asia jota hävetään, päinvastoin tuntuu siltä, että hätä tilassa on päivänselvää että rukoukselle löytyy oma paikkansa. Ihminen tuntee itsensä pieneksi kun elämä on vaakalaudalla.
Samalla on selvästi nähtävissä että kun omassa maassamme puhutaan tapauksesta ja seurataan Muamban taistelua, rukousta ei mainita yleensä ollenkaan. Urheilun harrastajat ja toimittajat osoittavat yleisesti ja avoimesti myötätuntoaan mutta rukoukseen ei viitata sanallakaan.
Onko tämä leimaa-antavaa nykyiselle hengellisyyden ilmaisutyylille maassamme? Hengellisten arvojen esiintuonti ei kuulu yleiseen keskusteluun, se on visusti salassa pidettävä yksityisasia. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö tässä maassa rukoiltaisi, aivan samoin kuin kaikkialla ihmiset tekevät luonnostaan. Mutta tämän maan yllä lepää hengellisten asioiden häpeän peite ja sen alta on vaikea päästä pois.
Jossain määrin rukoussanan häviäminen on nähtävissä ja kuultavissa myös uskoaan tunnustavien parissa. ”Me muistamme sinua”, on tavallisempaa kuin sanoa ”me rukoilemme puolestasi.” Voisimmeko me uskovina olla tekemässä tilaa rukousmyönteisyydelle ja rohkeudelle puhua siitä yhteiskunnassamme, jos me itse kerromme avoimesti rukoilevamme. Rukousta ei tule hävetä. Me voimme olla vaikuttamassa myönteisesti siihen että rukous voi kuulua jokapäiväiseen sanavarastoon niidenkin huulilla, jotka eivät elä aktiivisessa seurakuntayhteydessä.
Timo Hakkarainen