Eikö ketään?

Pastorin tehtävissä joudun silloin tällöin hoitaman myös ruumiinsiunauksia. Muutama vuosi sitten minulla oli siunaustoimitus Tukholman Skogskyrkogårdenin yhdessä kappelissa. Tulin sen verran ajoissa paikan päälle, että edellinen toimitus oli vielä meneillään. Ulko-ovi oli auki ja kurkistin sisälle. Suurehkossa kappelissa oli pappi, urkuri, vahtimestari ja hautaustoimiston edustaja. Ja vainaja arkussa. Ei yhden yhtäkään omaista. Ei ystävää, ei viimeisten jäähyväisten jättäjää.

Näky riipaisi mieltäni. Miten on mahdollista että ihmiselämä voi päättyä näin? Ei ketään, joka on saattamassa vainajaa haudan lepoon. Maria Berg, pappi Tukholman hiippakunnassa kertoo, että tällaiset hautajaiset ovat muistutus äärimmäisestä yksinäisyydestä. Ja hänen mukaansa täysin yksinäisten ihmisten osuus on kasvamaan päin.

Itselleni tämä kertoo siitä, että ainoa tapa välttää tällainen kokemus elämän pääteasemalla, on saada edes joku ystävä vierelle -matkan varrella. Jeesus kohtasi kerran sairaan miehen Jerusalemissa ns. Betesdan lammikolla. Hän oli sairastanut 38 vuotta ja hän kertoi Jeesukselle, että hänellä ei ollut ketään, joka auttaisi häntä lammikkoon, siinä toivossa että lammikon vesi parantaisi hänet. Tämän täysin unohdetun ja ilman apua jääneen ihmisen tilanne oli epätoivoinen. Voi olla että hänellä joskus oli ollut joku, joka kävi häntä katsomassa. Mutta 38 vuotta on pitkä aika ja saattoi hyvinkin olla, että uskollinen auttaja oli kuollut ja uusia ei ollut tullut tilalle.

Tämän miehen onneksi Jeesus ilmestyi eräänä päivänä Betesdan lammikolle ja paransi hänet. Kysymys, jonka tulisi koskettaa meitä itse kutakin, on kuinka paljon tällaisia yksinäisiä ja unohdettuja ihmisiä on olemassa? Onko heitä omassa lähipiirissäni, joita saatan tavata ohi kulkiessa? Ohitanko heidät ilman avun tarjousta? Ystävällinen hymy ja pieni huomaavaisuus voivat olla se avain, jolla päästään tällaista ihmistä lähestymään. Itse he eivät tule kertomaan yksinäisyydestään.

Jeesuksen seuraajilta on syytä odottaa samaa mielenlaatua kuin mestarillamme on aina ollut. Kykyä löytää yksinäisiä ja unohdettuja lähimmäisiä ja mahdollisuuksien mukaan myös auttaa heitä. Seurakunnan häpeäksi on sanottava, että nautimme niin pitää yhteyttä omiin tuttuihimme ja viettää niin paljon aikaa heidän kanssaan, että yksinäiset ja unohdetut saavat olla. Me näemme kyllä heidät, tai ainakin aavistamme jotain heidän osastaan, mutta meillä ei ole aikaa, ei voimia tehdä jotain heidän hyväkseen.

Seurakunta: Jeesus muistuttaa meitä aina yhtä ajankohtaisilla sanoilla: ”Minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minulla oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua, sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.”

Laiminlyöntiin syyllistyneet kysyivät: Milloin me näimme sinut…? Jeesus ei vastannut suoraan tuohon kysymykseen, vaan hän sanoi: Kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” Kysymyksen vastaus on selvä: Niin kauan kuin on mahdollisuus tehdä jotain apua tarvitsevien hyväksi, se tulisi tehdä. Lähimmäistämme palvellessa me olemme samalla löytäneet Jeesuksen opettaman rakkauden läksyn ytimen. Me palvelemme itse Herraa Jeesusta.

Timo Hakkarainen