Joissakin asioissa me ihmiset olemme hyvämuistisia. Yleisesti ottaen on niin, että lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat ovat piirtyneet tiukasti muistikarttaamme. Laulut, lorut ja kertomukset eivät lähde mielestämme, kun ne kerran sinne päntättiin. Mutta toista on uusien asioiden kanssa. Me jotka alamme lähennellä kuuden kympin rajaa – puhumattakaan meitä vanhemmista – tuskailemme huonomuistisuutemme kanssa. Henkilöiden nimet eivät tahdo millään löytää enää otollista maaperää ajatuksissamme. Tunti sitten sen osasimme, nyt se on tipotiessään.
Raamattu muistuttaa meitä tekemään työtä huonomuistisuutemme kanssa. ”Kiitä Herraa minun sieluni, äläkä unohda mitä hyvää hän on sinulle tehnyt…” Tämä läksy ei ole ihan niitä helpoimpia. Israelin kansa sai kokea ainutlaatuisen ihmeen Jumalan johdattaessa kansansa Kaislameren poikki. Vesi vaan yksinkertaisesti jakaantui ja kansa pääsi kulkemaan kuivaa maata myöten kohti Luvattua maata. Mooses oli sanonut tätä ihmettä ennen, että kansa ei enää koskaan tulisi näkemään vastaavanlaista. Ihme oli aivan omaa luokkaansa.
Kun sitten koko kansa oli päässyt ihmeellisesti meren toiselle puolelle ja takaa-ajava egyptiläisten sotajoukko oli tuhoutunut, koko kansa yhtyi Mooseksen johdolla veisaamaan ylistyslaulua Jumalalle. Israelilaiset olivat voiton hurman kukkuloilla ja uskon varmuudessa he veisasivat: ”Niin sinun kansasi, Herra, kulkee perille, kulkee perille se kansa, jonka olet itsellesi hankkinut.”
Mitä tapahtui? Muutamaa päivää myöhemmin kansa joutui erämaahan ja ruoka alkoi olla kortilla. Kansan voitonvarmuus ja luottamus Herran johtamisen taitoon oli tipotiessään. Raamattu sanoo, että koko kansa alkoi kapinoida ja valittaa, ja heidän maalitaulunaan olivat Mooses ja Aaron. Oliko Israel ehtinyt unohtaa Kaislameren ihmeen? Tuskin sentään, mutta uusi vallitseva vastoinkäyminen oli niin kouriintuntuva, että muutaman viikon takainen ihme ei ollut enää miksikään avuksi.
Tällaisia me ihmiset olemme. Suurinkin Jumalalta saatu apu himmenee ajan myötä. Sen tuoma siunaus ja konkreettinen apu vaikeassa elämän tilanteessa, unohtuu mielestämme. Ei itse tapahtuma mutta sen ajankohtaisuus. ”Kyllä Jumala silloin auttoi, mutta …” Uuden koettelemuksen edessä olemme monesti kuin emme ikänä olisi Jumalan apua elämässämme kokeneet.
Tällaisessa huonomuistisuudessa meidän tulisi terästäytyä. Luottamuksemme Jumalan kykyyn nähdä ja auttaa tänä päivänä, siinä on haasteemme. Meidän tulisi oikealla tavalla kyetä siirtämään menneitten päivien apu tämän päivän tarpeeseen. Voittoisaa tunnetta me emme kykene säilyttämään, mutta tieto Jumalan asioihin puuttumisesta meiltä ei saa kadota. Joka kerran on onnistunut tartuttamaan kielensä talvipakkasessa rautakaiteeseen, kuten minä, on varmasti oppinut läksynsä: Ei kannata toimia niin toista kertaa. Täytyykö meidän aina oppia negatiivisten asioiden kautta? Eikö joskus hyvät ja uskoa synnyttävät kokemukset voisi olla meille suunnan näyttäjinä?
Timo Hakkarainen