Siirry sisältöön Vajavaisuuden riemu. Vajavaisuutta ei tarvitse hävetä, ei piilotella. Joka ei uskalla myöntää rikkonaisuuttaan, epävarmuuttaan ja pelkoaan, hän on teeskentelijä jonka elämäntyyli synnyttää etäisyyttä. Rikkonaisen ihmisen läheisyydessä ei palele. Olo on kotoinen.
Me epäonnistumme. Meistä näkyy oma raadollisuutemme, taipumuksemme pahaan ja syntiin. Tämä pitää meidät tietoisina siitä, että tarvitsemme armoa ja meidän tulee tarjota sitä muillekin. Armo ei ole lampi, se on kanava joka sekä saa että jakaa eteenpäin.
Meidän on tultava toimeen puutteittemme kanssa. Ei niitä peitellen ja salaten vaan tunnustaen ja myöntäen niiden olemassaolon. Ei yrittäen siirtää omia ongelmiamme jonkin kollektiivisuuden debetin sarakkeeseen – niinhän ne kaikki muutkin… vaan tunnustaa avoimesti, että syy on minussa.
Emme saa jäädä luonteen heikkouksiemme loputtomaan labyrinttiin, jossa törmäilemme jatkuvasti toinen toisiimme aiheuttaen haavoja niin itsellemme kuin muillekin. Vajavaisuus on luvallista mutta meitä ei ole tarkoitettu jäämään sen riepoteltavaksi. Jumala on aina käyttänyt vajavaisia ihmisiä. Hän ei ummista silmiään meidän vähemmän mairittelevilta piirteiltä, mutta hänellä on aina parempaa tarjolla. Ei ihmerohtoa puutteittemme poistamiseen – se tapahtuu kerran ikuisuudessa – mutta voiman ja fokuksen siirtämistä hyötykäyttöön.
Vajavaisuus ei ole este Jumalan näkökulmasta. Se on edellytys kaikkeen pysyvään tulokseen ihmisten maailmassa. Hänen kanssaan heikkokin on sankari.
Timo Hakkarainen