Siirry sisältöön Seurakuntamme aikaisempi johtaja Veikko Manninen on nukkunut pois. Manninen oli eittämättä Suomen helluntaiherätyksen tunnetuimpia hahmoja niin kotimaassamme kuin kansainvälisesti ajateltuna. Tukholman suomalaisessa Filadelfiassa saimme pitää häntä seurakuntamme paimenena vuosina 1988-1992.
Millaisen kuvan hän piirsi omalla elämäntyöllään täällä Tukholmassa? Viittaan lyhyesti kolmeen kohtaan. Ensiksi, Veikko oli tavallinen. Hänen huikeista henkisistä, älyllisistä ja hengellisistä ominaisuuksistaan huolimatta hän ei koskaan osoittautunut saavuttamattomaksi tai edes etäiseksi seurakunnan johtajana. Hänellä oli aikaa lapsille (varsinkin heille!), aikuisille, työtovereille, kadun miehille. Veikon hengellisyys oli arkipäiväistä mutta aina aitoa ja koskettavaa.
Veikko oli loistava puhuja. Hänen huumorintajunsa ja nopeat älylliset oivallukset tekivät hänen puheensa hetkessä kiinnostavaksi. Mutta niissä oli jotain muutakin. Puheet oli jauhettu omien elämänkokemusten myllyissä niin hienoiksi, että sitä leipää mitä hän tarjoili kokoustilanteissa, oli mieluista syödä. Puheisiin ei tarvittu vieraita lisäaineita, niissä maistui lämpimän leivän tuoreus.
Veikko oli myös ihmisten kalastaja. Hänen patentoitu tapansa voittaa luottamus ennakkoluuloisiin ja vastustajiin oli osoittaa rakkautta. Se toimi lähes poikkeuksetta. Silloinkin kun naapuri oli juhlinut railakkaan puoleisesti ja vauhtia juhlinnalle oli antaneet kirkasliemiset juomat. Hänen kärsivällisyytensä oli ihailtavaa. Ilman pienintäkään ärtymystä naapurille tarjottiin seuraavana päivänä jotakin Rauni-vaimon leipomaa vehnästä. Veikko oli valmis asettamaan omat oikeutensa palvelemaan vielä suurempaa tarkoitusta, lähimmäisen voittamista Kristukselle.
Raamattu kehottaa meitä muistamaan johtajiamme ja seuramaan heidän uskoaan. Veikon elämästä jäi paljon sellaisia muistoja, joista nousee kiitollisuus Jumalaa kohtaan. Hänen tekonsa puhuvat hänen kuoltuaankin. Siunaamme hänen valoisaa muistoaan.
Timo Hakkarainen