Siirry sisältöön Adventin juuret juontuvat Raamatun aikaisiin tapahtumiin. Jeesus ratsastaa aasin varsalla Jerusalemiin laskeutuen Öljymäen rinnettä, kansanjoukkojen hurratessa hänelle ”hoosianna” ja katkoen puiden lehviä ja levittäen niitä hänen eteensä. Tapahtuma oli niin merkittävä, että evankelista Matteus kuvaa päivää sanoen: ”koko kaupunki joutui liikkeelle…” Tänään adventti muistuttaa Jeesuksen toisesta tulemuksesta jolloin hän saapuu Kuningasten kuninkaana noutamaan seurakuntansa pois.
Raamattuun kirjattu tapahtuma kertoo siitä, että ihmisten ilo oli niin suuri, että muutamat fariseukset jo ehtivät harmistua siitä, sanoen Jeesukselle: Opettaja, nuhtele opetuslapsiasi”. Jeesuksella oli naseva vastaus annettavana takaisin: ”Jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat”.
Adventti kertoo meille kuninkaan tulon aiheuttamasta ilosta. Fariseukset olivat niitä harvoja, jotka eivät pystyneet ottamaan osaa kaupungissa koettavaan riemuun. He olivat happamia, koska ei heille koskaan osoitettu tällaista suosiota. Jos ei heitä ylistetä, niin ei sitä hurraata tarvitse muillekaan osoittaa.
Yleensä hengellisissä piireissä eletään hillittyä uskonelämää. Ei Jeesuksen seuraajia yleensä jouduta hillitsemään liian äänekkäistä ilonpurkauksista. On kuitenkin syytä pysähtyä miettimään näitä tunteen ilmaisujen taustoja. Jeesuksen kanta näytti olevan se, että hänen seuraamisestaan nousee luonnollisella tavalla sellainen ilo, että se voi ja – saa läikkyä yli.
Olemmeko me onnistuneet kuristamaan kristikansan äänijänteet niin ahtaalle, että vain muodolliset ja hillityt ilonilmaisut ovat hyväksytyt? Ääntä löytyy kyllä monessa muussa tilanteessa. Naurua ja ilonpurkauksia. Ei siihen tarvita muuta kuin hyvän ystävän tapaaminen tai maajoukkueen tekemä maali, niin ilo on katossa. Mutta kun on kyse siitä aidosta, sydämestä kumpuavasta riemusta, jonka tulisi elää kaikkien Jeesuksen omien sisimmässä, silloin ääni muuttuu kellossa.
Jeesuksen sanojen tulisi saada seurakunnan vakavaan itsetutkisteluun. Ilon ainekset ovat olemassa jokaisella kristityllä, mutta onko farisealainen harmaa tasapaksuisuus onnistunut vaientamaan riemusta yli läikkyvän hengellisyyden hiljaiseen hartauteen? Hiljentymisessä ei ole mitään väärää, mutta jos aito Jumalan lapsi ei koskaan pysty osoittamaan tunteitaan Jeesusta, adventin kuningasta kohtaan, on aika havahtua.
Äänekäs ilo kuuluu perhe-elämään, ystävien kanssa olemiseen, jopa työmaalla voidaan kuulla innostunutta ja haltioitunutta iloa. Tunteita täynnä olevan riemun tulee saada tilaa myös seurakunnassa. Muuten on täysin aiheellista kysyä: Milloin koittaa se päivä, jolloin kirkkojemme penkit tai seinät alkavat huutaa ylistystä ja kunniaa Jeesukselle, maailman Vapahtajalle, kun seurakunta on hiljaa?
Timo Hakkarainen