Siirry sisältöön 
Sain menneellä viikolla postia. Ystävä vuosien takaa halusi muistaa. Hän oli liittänyt kirjeen muuhun sisältöön lainauksen Helen Mallicoat nimisen henkilön ajatuksista.
”Tuskailin menneen kanssa ja pelkäsin tulevaa. Yhtäkkiä Herra alkoi puhua: Minun nimeni on ”Minä olen.” Kun elät menneessä, erheittesi ja niiden synnyttämän mielipahasi kanssa, elämä tuntuu raskaalta. Minä en ole siellä. Minun nimeni ei ole ”Minä olin”. Kun elät tulevaisuudessa kaikkine ongelmineen ja pelkoineen, tuntuu taas rankalta. En ole sielläkään. Minun nimeni ei ole: Minä olen oleva. Kun elät tässä hetkessä, elämä ei tunnu enää raskaalta. Minä olen mukana. Minun nimeni on: Minä olen.”
Tämä muistutus on aina paikallaan. Kuinka helposti me luisumme menneisyyden hämärään. Syntimme, väärät valintamme ja syyttävä omatunto ovat siellä vastassa. Yhtä helposti loikkaamme pitkin harppauksin päiviin, joista ei ole ollenkaan takeita, että ylipäätänsä tulemme niitä näkemään. Vaikka Herramme oli kanssamme menneinä päivinä ja hän on yhtä varmasti läsnä tulevaisuudessa, silti meidän on syytä muistuttamalla muistuttaa, että hänen nimensä on: MINÄ OLEN.
Kaikkien kipujen, huolien ja oman raadollisuutemme keskellä hän on tämän hetken Jumala. Hän ei ole Jumala, jolle on tärkeätä ainoastaan alku ja loppu, vaan hän toimii aktiivisesti meidän hyväksemme koko alun ja lopun välissä olevan matkan. ”luotan siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, vie sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” Fil.1:6.
Timo Hakkarainen